Suomalaisia arvostellaan milloin mistäkin. Käyttäytymisestä, pukeutumisesta, luonteenpiirteistä, ulkonäöstä milloin mistäkin kansallisesta erilaisuudestamme. Voiko ihmisiä niputtaa ja jos voi, kannattaako siitä ottaa ihan hirveää pulttia?

Suomalaiset usein istuvat junassa ilmeettöminä ikkunaa tuijottaen, välttäen katsekontaktia. Joskus annan katseeni kiertää ja seurailen kanssamatkustajia. Yritän muuttaa sitä käyttäytymismallia omalla kohdallani avoimemmaksi. En silti hae seuraa junamatkan ajaksi enkä etenkään sen jälkeen. Joskus saatan jopa oma-aloitteisesti vaihtaa muutaman sanankin, jos kanssamatkustaja ei vaikuta kovin pelottavalta tai eristäytyneen haluiselta. Lasten kanssa se on helppoa ja mutkatonta, jos ei ole liian tungetteleva. Lasta pitää aina kunnioittaa. Pätee toki aikuisiinkin.

Lehdessä oli jokunen aika sitten uutinen, jossa 14-vuotias poika kyydittiin ja pahoinpideltiin. Poika oli joutunut sanaharkkaan aikuisten kanssa. Ihmettelen, millaiset sanat saavat ihmisen käyttäytymään raivopäisesti. Lehtikirjoituksesta muistui mieleeni tapaus, joka järkytti minua aikanaan ja on jäänyt vaivaamaan mieltäni.

Istuin junassa ja vastapäiselle penkille pelmahti kaksi romaninuorukaista, erittäin siististi pukeutuneita, komeita nuorukaisia. Pojilla oli kova vauhti. Alkoholia oli maisteltu ja taisi sitä mennä vähän matkankin aikana. Toinen, rauhallisempi oli ilmeisesti tullut Ruotsista tapaamaan sukulaisiaan. Toinen, vilkkaampi ja kovaäänisempi oli suoraan sanottuna aika levoton. Välillä hän soitteli puheluita ja esiintyi kuin maailmanomistaja. Taisi kehuskella linnatuomiollaankin.

Puhelun aikana tämä vilkkaampi iski minulle silmää ja puhelimeen puhuen sanoi jotain, mitä en pannut merkille, koska olin ajatuksiini vaipunut. Hän toisti sanomansa ja katsoi minua suoraan silmiin. En muista, mitä hän sanoi, mutta jotain ”kaunis nainen”. Ajattelin, että hän kertoo puhelimessa jollekin jotain kauniista naisesta. Hän napitti suoraan silmiini ja toisti sanomansa. Kysyinkin: ”Puhutko minulle, luulin, että puhut puhelimeen.” Olin käsittävänäni, että kysymyksessä on ”iskemisyritys”, joka tuntui aivan pöyristyttävältä. En tietääkseni antanut käytökselläni minkäänlaista viestiä kiinnostuksesta tai paheksumisesta. Jos kiinnitin heihin huomiota, niin se oli pikemminkin sellaista kuin kiltti vanha mummo katsoo kanssamatkustajiaan.

Poika toisti sanomansa, jota en oikein ymmärtänyt muuksi kuin flirtiksi. Sanoin mielestäni ihan ystävällisesti ja vähän huvittuneesti, että kuule, voisin olla sinun mummosi. Siitäpä poika suutahti oikein tosissaan ja huusi: ”Älä ikinä sano minulle noin!” Olin lievästi sanottuna tyrmistynyt. Poika jatkoi: ”Meidän kulttuurissamme vanhoja ihmisiä kunnioitetaan. Älä ikinä sano minulle noin!” Sain koottua itseni ja sanoin: ”Minä tiedän sen ja siksi ihmettelenkin käytöstäsi.”

Rauhallisempi poika tyynnytteli kaveriaan. Ja onnistuikin siinä kohtalaisen hyvin, mutta vieläkin viha leiskui levottoman silmistä.

Junasta poistuessamme minua vähän pelotti kaverin kuohahdus. En ollut ollenkaan varma, että se vanhempien ihmisten kunnioitus olisi koskenut tai suojellut minua. Mitä tein väärin? Olinko minä rasisti?