Käynti tupakkanäyttelyssä Keravan museossa herkisti mieleni muistelemaan Keijoa, äitini kolmatta miestä, josta tuli läheinen isoisä lapsilleni ihan heidän ensimmäisistä päivistään lähtien.

Keijo oli monessa mukana ollut sotaveteraani. Lämmin ja omalla tavallaan herkkä ihminen. Hauska ihminen, jolla oli mukavia juttuja. Jutuista piti joskus suodattaa Keijo-lisä, liioitteleminen. Aina ei tiennyt, puhuiko Keijo tosissaan, vai vähän väritettyä tarinaa. Hän oli kiltti ja auttavainen. Koskaan hän ei kieltäytynyt auttamasta, vaikka itse harvoin pyysi apua. Keijo kuului perheeseemme lähes viidenkymmenen vuoden ajan.

Kuvasta näkyy, että kaveruus oli molemminpuolista, Keijolla ja Esikoisella. Tässä varmaan on joku jännittävä juttu jommallakummalla kerrottavanaan.

Keijo oli aloittanut tupakoimisen jo hyvin nuorena poikasena. Kuvan ottamisen aikaan hän oli vielä kova tupakkamies. Hän opetti Esikoisen käärimään sätkää ja taisi maksaa sätkän teosta Esikoiselle pientä palkkaakin.

  

Alarivissä on sätkäkone ja -paperia. Peltinen Columbus-sikarilaatikko oli ihan pakko kuvata. Sellaisessa säilytin itse lapsena kiitokuvia.

Keijo päätti lopettaa tupakoimisen saatuaan infarktin. Tuumasi, että neljäkymmentä vuotta riittää, nyt tämä loppuu. Eikä sen jälkeen kuuleman mukaan edes nähnyt unta tupakasta. Tupakoinnin lopettamisen jälkeen Keijo eli vielä kolmekymmentä vuotta täyttä elämää.

Surullista, että kun he pääsivät äitini kanssa palvelutaloon vuonna 2004, Keijo eli enää kolme kuukautta. Hän oli urhoollisesti ollut äitini omaishoitajana ja hän sanoikin, että oli äidin takia iloinen, että he pääsivät sinne asumaan. Ehkä hän aavisti, mikä pian oli edessä. Me läheiset tiesimme, että hänellä oli syöpä, mutta hän ei halunnut erikoisemmin siitä puhua. Syöpä levisi lopulta nopeasti keuhkoihin. Lyhyessä ajassa hän laihtui heiveröiseksi, eikä henki enää kulkenut ilman hengityskonetta. 82-vuotta värikästä, rikasta elämää, oli tullut tiensä päähän. Monta tarinaa ja rakasta muistoa on jäljellä.