Aina ei käy suunnitelmien mukaan. Minun piti mennä vahtimaan Nelosta ja Vitosta sillä aikaa, kun  lasten äiti, isä ja serkkutyttö Kakkonen olivat menossa teatteriin.

Hain Kakkosen koulusta ja olimme matkalla vahdin vaihtoon, kun Kuopus soitti, että hän on Vitosen kanssa Lastenklinikalla. Vitonen oli hypännyt päiväkodin sängystä polvilleen ja murtanut sääriluunsa. Jalka oli kuvattu ja odotettiin jatkotoimenpiteitä.

Teatteriin lähtikin sitten eri porukka kuin alunperin suunniteltiin. Lapsen jalka kipsattiin viimein koko päivän odottelun päätteeksi. Onnettomuus oli sattunut aamulla ja vasta illan suussa poika pääsi kotiin.

Pieni poika makasi onnettoman sängyssään, jalkaa särki. Pienikin liike sattui ja tuntui hankalalta. Tilanne oli kaikille outo. Ei tiennyt, mitä tehdä, miten hoidetaan vessa-asiat ja muut nostamiset. Jalalla ei saa astua ja kipsin saa pois vasta kuukauden kuluttua.

Istuin pojan sängyn vieressä, silitin päätä ja sanoin, että minulla oli kotona mielessä kiva laulu, mutta en yhtään enää muista mikä laulu. Vitonen ehdotti, että koita nyt miettiä. Vaikka miten yritin, ei laulu tullut mieleeni ja kysyin, että kävisikö ”Karhun poika sairastaa”.

- Ei sitä, se on niin lapsellinen.
- No, mutta sinähän olet lapsi, vai?
- Niin, mutta se on niin vauvamainen.

Hetken päästä poika heltyi ja sanoi:

- Laula sitten se karhunpoika.

Sitten piti laulaa joku kalalaulu, mutta siihen hätään en keksinyt kuin ”Kalastaja Eemelin valssin”, joten se sai kelvata.


Telkkaria voi katsoa tällaisestakin asennosta

Minun hoitorupeamani jatkuu pari kertaa viikossa. Eilen poika oli jo selvästi tottuneempi kipsiin, eikä jalkaa enää särje, jos muistaa olla astumatta. Vielä on muistanut. Varpaitakin hän liikuttaa yhä enemmän ja liikerata on selkeästi suurempi päivä päivältä.

Eläväiselle, kohta nelivuotiaalle pojalle kuukauden kestävä kipsijalka tuo rajoituksia ja kärsivällisyysharjoitukset voivat koetella pojan lisäksi myös läheisiä. Eilen rakentelimme legojuttuja ja palikat alkoivat lennellä ja meno yltyi perin riehakkaaksi. Aikani palikoita poimittua sanoin, että jos tahallaan heittelet ja tiputtelit niitä, niin minä en jaksa. Vielä vähän piti pojan kokeilla, missä menee mummon rajat. Eikä mennyt kuin tovi, niin jo pimahti mummon pinna:

- Nyt loppuu tämä leikki. Jos heittäydyt tuhmaksi, niin minä en jaksa enää olla täällä ja lähden kotiin.
- Sittenhän minä jäisin yksin ja sitten sinä joudut vankilaan (on keskusteltu joskus heitteillejätöstä).
- Nii-in. Sitäkö haluaisit?
- No, en! Sittenhän sinä jäisit sinne vankilaan.

Sopu löytyi ja mietimme vaihteeksi jotain muuta tekemistä. Askartelimme mm madon pojan ohjeitten mukaan. Sitten löysin laatikosta askartelukortit. Tehtävät olivat kiinnostavia ja poika jaksoi pitkään innostuneena keskittyä niihin.


Nyt jo istuminen syöttötuolissa sujuu, kun kipsijalka saa levätä viereisellä tuolilla.


Katsopa mummi miten hienosti osaan ohjata tätä lainavehjettä!