Ensimmäisinä päivinä sää oli ollut aurinkoinen, mutta aamulla Hiroshiman kiertoajelulle lähdettäessä, kuin aavistaen surullisen kohteemme, taivaskin puhkesi itkuun. Peace Memorial Park sekä Peace Memorial Museum eivät jätä ketään tunteettomaksi.

Käynti museossa oli niin ankean vaikuttava, etten tohtinut ottaa ensimmäistäkään valokuvaa. Oletin, että netistä löytyy kuvia ja asiatietoa. En kuvannut edes Sadako Sasakin muistomerkkiä.

Sadako, japanilainen tyttö oli kaksivuotias,  kun atomipommi pudotettiin 6. elokuuta 1945 lähelle hänen kotiaan Hiroshimassa.  Tyttö selvisi  räjähdyksestä, mutta altistui voimakkaalle säteilylle ja sairastui myöhemmin leukemiaan, joka todettiin, kun hän oli 12 vuotias. Sadako joutui sairaalahoitoon ja hänen odotettiin kuolevan vuoden sisällä. Japanilaisen tarinan mukaan toive toteutuu, jos taittelee tuhat paperikurkea. Niinpä tyttö alkoi taitella kurkia. Erään tarinan mukaan Sadako ei päässyt 1000 origamikurjen tavoitteeseensa, vaan ehti saada valmiiksi vasta 644 ennen kuolemaansa. Hänen ystävänsä taittelivat loput puuttuvat ja kaikki 1000 kurkea haudattiin hänen mukanaan.

Vuonna 1958 paljastettiin kaikille atomipommin lapsiuhreille patsas, jossa Sadako  kannattelee kultaista kurkea.  Patsaan jalustassa lukee japaniksi (erittäin vapaasti käännettynä):

 "Tämä on meidän itkumme. Tämä on meidän rukouksemme: Toiveemme on rauha maailmalle."

Edelleen koululaiset eri puolilla Japania taittelevat paperikurkia ja tuovat ne Sadakon muistomerkille maailman rauhan toivossa. Kurki on pitkäikäisyyden symboli Japanissa. Sadako on jäänyt elämään tarinoissa japanilaisten lasten sankarina.
 

                                           * * * * * * * * * *



Iltapäivällä lähdimme Hiroshiman lähellä sijaitsevalle viehättävälle Miyajiman saarelle. Matka saarelle tehtiin lautalla (Rail passi taas tarpeeseen).  Saarella sijaitsee yksi UNESCOn maailmanperintökohteeksi valittu Itsukushiman shintolaistemppeli ja yksi Japanin kolmesta kuuluisimmasta nähtävyydestä: Miyajiman mahtava, vedestä nouseva portti.


Saarta pidettiin muinoin niin pyhänä, että tavallisella ihmisellä ei ollut sinne pääsyä. Siksi temppeli rakennettiin veden varaan ja sinne matkattiin veneellä mahtavan portin kautta. Laskuveden aikaan paljastuvalla mudalla pääsee halutessaan kävelemään portille.
 


Lautan lähestyessä saarta, sää oli edelleen sateinen, mutta  juuri siksi maisema oli kaunis kuin utuinen kiinalainen maalaus.

Meille näytettiin kokoontumispaikka ja sovittiin tapaamisaika. Sitten joukko hajaantui etsimään ruoka- tai ostospaikkoja lompakon keventämiseksi. Saaren oma herkku, momiji manju on vaahteranlehden muotoinen donitsin tyyppinen leivonnainen, jossa on sisällä erilaisia täytteitä, kuten herkullista paputahnaa tai juusto-, suklaa-,  vanilja- tai pulveriteellä maustettua kreemiä.

Leivonnaisen tuoksu houkuttelee kesyt peurat kerjäämään/ryöväämään turisteilta herkkupaloja jopa melkoisen röyhkeästikin. Eräskin nousi lähellä seisovan naisen olkapäille ahneuksissaan. Minä halusin itse syödä herkkuni ja käänsin peuralle selkäni. Peura oli päättänyt saada jotain syödäkseen ja haukkasi sadetakistani palasen ja rouskutti sitä tyytyväisenä.

Shintolaistemppelistä jatkoimme matkaa köysirata-asemalle. Izumi-sanin perässä kipittäminen jyrkähkössä maastossa oli melkoinen ponnistus. Mainio oppaamme lohdutti meitä, että sateella suurin osa ihmisistä ei jaksa kävellä edes asemalle. Huipulla meillä on riittävästi tilaa, eikä hisseille tarvitse jonottaa pitkiä aikoja.

Vuorelle nousimme kahdella eri gondolihissillä. Ylhäällä olisi ollut mahdollisuus tehdä tunnin kävelyretki vuoren korkeimmalle huipulle. Kauniilla säällä varmaan ihan kokeilemisen arvoinen patikkaretki, mutta päätimme jäädä  kahvilaan pitämään sadetta ja nauttimaan kupillisen kahvia.

Miyajiman saarelta palasimme lautalla ja paikallisjunalla takaisin hotellille hakemaan laukkujamme. Ennen junan saapumista Hiroshiman asemalle, eräs nuori tyttö tuijotti minua pitkään lemmikkikoiran hellyttävä ilme kasvoillaan ja sanoi jotain, jota en ymmärtänyt. Tyttö toisti sanomansa muutamaan kertaan, ja viimein ymmärsin, että hän sanoi bjuutiful ja näytti minua ihailevasti. En todellakaan tuntenut oloani sateen pieksemine hiuksineni kauniiksi, mutta tytön kohteliaisuus sai sisäisen aurinkoni hehkumaan pari päivää. No, joo, kyllä sen muisteleminen vieläkin tuntuu hyvältä :D

Kokopäiväretken jälkeen, illan pimetessä palasimme junalla takaisin kotiin Kiotoon.

Hiroshima ja Miyajima 7. matkapäivä  (27 kuvaa/photos)