Murre on kielen rikkautta. Kirjoitettuna se vaatii lukijaltaan enemmän, mutta jos on kuullut ja kuunnellut aitoa murretta, niin kirjoitettukin avautuu, kun siihen paneutuu. Laitapa joku sellainen lukemaan murretekstiä, joka ei osaa, niin kyllä siinä hetkessä paljastuu toiskieliseksi.

Mie oon miettint, jot oonks mie olt aikaisemmas elämässäin joku kameleontti vai mikä. Ain ko mie mään mökil, lähelle Lappeenrantaa, ni miun kielein kääntyy karjalan murteel.

Kuiteski mä oon syntyny stadis, Hesas, suurpommitusten aikaan. En mä sitä tieteskään itse muista, ku olin niin snadi skidi, mut mutsi on kertonut. Koko pienen ikäni tai siis skidinä ja nuorena friiduna oon budjannu Linjoilla. Tiedättehän Fredin laulaman biisin ”Mä Kolmatta linjaa takaisin taas kuljen...” Siellä mä oon asunut, Kolmannella linjalla. Ei me sillo skidinä mitään stadin slangia puhuttu. Sitä bamlas mun käsittääkseni vain äijät ja kundit, jotka oli ollu skönellä, tai jossain. Muistan kun yhden skidin mutsi meidän talossa puhui slangia ja musta se kuulosti ihan hirveältä. Aikuinen nainen, lapsen äiti päästeli suustaan sellaista mongerrusta! Mä en snaijaa, mistä mä nyt oon oppinut tätä. Kai me sitten kuunneltiin niitä kundeja salaa. Tai sitten se on tarttunut radiosta, kun sieltä tulee niitä murrepakinoita.

Kerran kysyin äidiltä, että mitä tykkäisit, jos kutsuisin sinua mutsiksi. ”Sie saat sannoo minnuu ihan miksi sie halluut, mut mie oon kuitenkin siu äitiis.” Äiti oli ja on minulle aina äiti.

1233236185_Helka ja Pirkko puistossa.JPG

Kuvassa äidin ystävätär, minä ja äiti Torkkelin puistossa Helsingin Kalliossa.

Ensimmäisen kerran lapsena tajusin, että minussa oli jotain outoa ja vierasta, kun kyläilin siinä isossa kummitustalossa. Talon emäntä kutsui minut ja kolme vuotta vanhemman tätini kerran sisälle. Emäntä oli pelottava. Arkana tyttönä en uskaltanut mennä ovensuuta kauemmaksi. Emäntä oli leipomassa. Ihana tuoksu hiveli nenää ja sai veden nousemaan kielelle. Emäntä sanoi kiukkuisella äänellä: ”Ollaanko sitä Helsingissä niin hienoja, ettei voida tulla sisälle matalaan majaan?” ”Maja” ei todellakaan ollut matala. Suurempaa tupaa saa hakemalla hakea, eikä taida löytyä. Pirullinenkin se vielä oli. Lapsikin ymmärsi piikin, jolla toinen haluttiin nolata.

Olisi tehnyt mieli juosta pois, mutta nielin pelkoni ja menin tätini perässä pirttipöydän ääreen. Meille tarjoiltiin maitoa ja tuoretta pullaa. Salaa kysyin tädiltäni, uskallanko syödä sitä. Täti pisteli kysymysmerkkinä herkkua suuhunsa, joten uskaltauduin noudattamaan hänen esimerkkiään. Pelkäsin, että emäntä oli saattanut laittaa pullaan tai maitoon myrkkyä. Mistä sitä tiesi, oliko hänellä tapana enemmältikin tappaa pieniä lapsia, kun oli niin kiukkuinen ja tuntui inhoavan lapsia. Ja olihan sieltä vintiltä löytynyt se kuollut vauvakin. Muistan myös ihmetelleeni sitä, että emännällä oli kaksi kilttiä poikaa ja hyväluontoinen mies. Miten niin kiukkuisen naisen kanssa voi elää? Eikä se kuitenkaan ollut niitä poikiansakaan tappanut, että ei kai se nyt minuakaan, kilttiä vierasta lasta.

 

1233236251_Immosen tyttäriä aitalla.jp

Mummolla ja vaijalla oli 11 lasta. Kuvassa heidän viisi tytärtään ja minä. Äiti toisena oikealta. Tädit ovat minulle kuin isoja siskoja. Rakkaita. Olin vasemman puoleisen tädin morsiusneitona pari vuotta myöhemmin kuvanottohetkestä. Kuva otettu "kummitustalon" aitan edessä.

Mummon ja vaijan perhe muutti evakkoretkellään ensin Porvoon Karhukorpeen ja sitten Koskenkorvalle Etelä-Pohjanmaalle, hyvien ihmisten luo, Martta emännän ja Arvo isännän taloon. Muistan, kun kuvassa keskimmäisen tätini kanssa myöhemmin kävimme heidän tykönänsä, isäntä kaappasi minut syliinsä ja sanoi hellästi: ”Mitä mullikka?”

Sivummalla kysyin tädiltäni, että mitä tarkoittaa mullikka. Täti kertoi, että se on nuori lehmä tai härkä, vasikka. Vähän kummastutti, että miksi isäntä nimittelee minua nuoreksi lehmäksi, mutta annoin olla, koska puheessa oli lempeä sävy ja sitä paitsi pidin kovasti vasikoista. Niillä on niin ihanat isot silmät ja ovat muutenkin söpöjä. Ajattelin, että isäntä varmaan näkee minussa jotain yhtä kaunista. Kauan sen jälkeen minulle tuli kuin kirkastuksena mieleen, mitä isäntä oli oikeasti sanonut. Siitä alkoi minun ymmärrykseni  pohojalaasten puhetapaan.

Mukava noita murteita on kuunnella. Ensimmäinen mieheni oli savolainen, toinen hämäläinen ja nykyinen poikaystävä on Porista. Kaikkia olen ollut ymmärtävinäni puheen erilaisuudesta huolimatta.