Selasin vanhoja kuvia ja jäin muistelemaan lapsuuttani. Mummo ja vaija saivat evakkoretkellään kortteerin tämän talon piharakennuksesta muistaakseni.
Myöhemmin he saivat rintamamiestontin muutaman kilometrin päästä ja rakensivat sinne oman talonsa, jossa vietin monta lapsuuteni kesää ja joulua.
Kuva mummolasta
Nuorin tätini, leikkikaverini mummolassa on minua vain kolme vuotta vanhempi. Hän oli lausujatyttö ja taisi voittaa jonkun kilpailunkin. Minä en osannut vielä lukeakaan, kun hän lausui minulle runon, joka jäi mieleeni ikiajoiksi. Runon nimeä ja kirjoittajaa en tiedä, mutta ainakin Lauri Pohjanpään ja Einari Vuorelan runot kuuluivat hänen repertuaariinsa.
En muista lausuiko tätini runon minulle ensin pelotellakseen, mutta kun olin ensimmäisen kerran uskaltanut kuunnella sen kokonaan loppuun, pyysin häntä varmaan kyllästymiseen asti lausumaan sen uudelleen ja uudelleen. Siskonpedissä iltasaduksi hän minulle sen usein lausui, kylmät väreet hiipivät selkäpiissäni, mutta mummolassa en pelännyt – kuin ihan pikkuisen. Sitä vastoin tuon ylimmäisen kuvan kartanossa oli pelottavaa ja tätini höysti pelkoani kauhukertomuksillaan ullakolta löytyneestä kuolleesta vauvasta ja muilla kauhujutuillaan.
Näin muistan runon, järjestys ei varmaan mene ihan oikein ja minulla on tunne, että siitä puuttuu joku säkeistö:
sen puistoissa vaikeroi.
Vai syksyn tuuliko ulkona
läpi lehmuksien käy.
Sä kuuletko?
Hiipii portaissa.
Joku lukko narahtaa.
Miks kylmää kauhu sydämen,
kuka yössä parahtaa.
Hän, kaunis valkea Kaarina,
tytär vanhan kartanon
Oli liian hyvä hän keskelle synnin ja nautinnon.
Oli liian hyvä hän elämään,
taru vanha kertoo näin.
Joka yö hän kulkee kolkaten,
hän ei haudassa rauhaa saa.
Syysyössä soi huuto tukahtunut,
hänet patjoihin surmattiin.
Kommentit