Tänään sain loputkin valkosipulit vihdoin nostettua. Aina, kun on ollut sen verran vapaata, että olen vakaasti aikonut niiden nostamista, on satanut. Saven sekainen märkä maa tarttuu lapioon ja talikkoon, ettei hommasta tahdo tulla mitään. Työkalujen lisäksi savi tarttuu käsineisiin, joka vaikeuttaa rikkaruohojen poistamista. Savimöykyt saappaissa vaikeuttaa tasapainoilua liukkaassa lillussa, mikä on vanhemmalle henkilölle ihan vaaran paikka. Aika märkää oli nytkin, kuten kuvan valkosipulisaaliista näkyy.

Jos alan tehdä jotain, en ymmärrä lopettaa. Tänäänkin oli ihana auringonpaiste. Sadonkorjuun jälkeen aloin raivata minttupenkkiä, joka on riistäytynyt hallitsemattomaksi. Olin jo aika väsynyt ja nälkäkin alkoi kurnia. Vielä muutama lapion pisto ja sen jälkeen vielä muutama ja sitten vielä... loputtomasti. Sään haltija on suopea, se katsoo tilannetta ja näkee, että mummo ei älyä mennä valmistamaan itselleen einettä. Pistääpä pienen sateen merkiksi, että nyt on aika levähtää.

Aikomus oli vielä laittaa valkosipulin pikkukynnet maahan kevättä odottamaan, mutta jospa sitten huomenna.

Sadonkorjuuwokki maistui. Annoksen esillepanopläjäys ei täytä hienohelmojen esteettisiä vaatimuksia, mutta kelpasi minulle.