Yli 10 vuotta sitten Kaisaniemen puistossa näpätty kuva, jossa ihana opettajamme esiintyi tanssiryhmänsä kanssa.

Olen harrastanut afrikkalaista tanssia, lyhyemmin afroa, jo vuosia. Jossain vaiheessa laskin, että 15 vuotta. En ole jaksanut pitää tarkkaa lukua, koska aika kiitää. Muistini mukaan olen ollut jo 50-vuotias, kun aloin harrastaa tätä ihanaa liikuntaa. Vähitellen intoni tarttui tyttäriini ja sain Esikoisen ja Kuopuksenkin tulemaan tunneille testaamaan, mitä he siitä pitäisivät. Ovat edelleen samalla tiellä. Viime vuonna meitä oli jo kolme sukupolvea tanssitunnilla, kun yksi lapsenlapsenikin kävi pari lukukautta tunneilla äitinsä kanssa. Kakkosen koulunkäynti ja pitkä matka harrastukseen vei liiaksi aikaa, joten hänen kohdallaan tanssi on ainakin toistaiseksi tauolla. Kutsumme tyttärieni kanssa afroa leikillisesti äiti-lapsi -liikunnaksi.

Kuopus oli harrastanut useita vuosia erilaisia tansseja tanssiopistossa. Esikoinen taas kävi mm aerobictunneilla, mutta aloitettuaan afron, piti aerobiciä vähän tylsänä ja yksinkertaisena tavallisen liikuntaharrastajan kannalta.

Itse jouduin afron pauloihin lähes vahingossa. Pidin tanssimisesta ja olin etsinyt itselleni jotain mielekästä tanssiliikuntaa. Menin itämaisen tanssin kurssille. Se ei oikein tuntunut omalta. Kerran sijaisena oli opettaja, joka ei osannut itämaista tanssia, vaan kertoi afrosta niin mielenkiintoisesti ja näytti meille tanssin liikesarjoja, että tiesin heti sen olevan minun juttuni.

Siitä se alkoi. Kansalaisopistossa alkoi afro-kurssi, jonne saimme aivan ihanan opettajan, joka jaksoi kanssamme vuosia. Opettaja järjestää edelleen myös tehokursseja, viikonlopun, viikon ja kesän mittaisia. Usein tunneilla on myös live rumpaleita, jolloin tanssimiseen tulee lisävärinää ja se tuntuu lähtevän jostain syvältä sisältä. Vaikeus muuttuu hurmioksi :)

Opettajat ovat sittemmin vaihtuneet useastikin, mutta se ei ole vienyt lajin liikunta-arvoa. Pikemminkin on mukava huomata eroja myös opettajissa ja opetusmenetelmissä. Tanssin ihanuus ei siitä kärsi, kunhan opettaja on innostava, eikä liian ankara.  Harva tähtää millekään estradille, jossa virheitä ei sallita. Toki on tärkeää, että liikesarjat pyritään tekemään niin oikein kuin mahdollista, mutta kuitenkin oman kehon ehdoilla. Oikean liikesarjan löytymien tuo huikeita ahaa-elämyksiä.

Onneksi paikkakunnallamme afroa on saatu jatkaa jo vuosikausia. Aikaisemmin oli alkeis- ja jatkokursseja, mutta tänä vuonna jatkokursseille ilmoittautui niin pieni määrä innostuneita, että se peruttiin. Pääsimme onneksi täpötäydelle alkeiskurssille, varasijalle. Kokemuksesta tiedän, että loppukaudesta väki vähenee eri syistä. Soitto kansalaisopiston toimistoon tuotti tuloksen ja ryhmän kokoa suurennettiin muutaman ulkopuolelle jääneen jatkokurssilaisen lisäyksellä.

Länsi-afrikkalainen tanssi on kohtalaisen vaikeaa jäykähkölle suomalaiselle, koska oikein tehtynä liikesarjat vaativat koko kehon yhteistyötä ja koordinointia. Liikesarjat tehdään rennosti, mutta hallitusti, ei koskaan veltosti. Jo käsien ja jalkojen yhteistyö tuottaa aluksi vaikeuksia. Tulee tunne, että juuri tätä liikesarjaa en opi ikinä. Sitten, kun rytmi ja aksentti pikkuhiljaa löytyy monen toiston jälkeen jostain selkäytimen syövereistä, on onnistumisen ja ilon tunne mahtava.

Liikesarjoja on lukematon määrä. Niihin ei ehdi kyllästyä. Olen esimaistellut jalkojen ja käsien yhteistyötä yli 15 vuotta ja aina opin uutta, joka ensin tuntuu vaikealta, mutta siitä ei kannata lannistua. Jossain vaiheessa huomaa, että keho tottelee, kun ei liikaa ajattele ja antaa ryhmin viedä. Afrotanssi on hauska ja mukava harrastus, jossa liikunnan riemun lisäksi saa kunnon hien pintaan.