Facebookissa velloi jonkin aikaa villitys, jossa henkilöitä kehotettiin muuttamaan profiilikuvansa sellaisen henkilön kuvaan, jota tämän on sanottu muistuttavan. Minusta ainakin oli kurjaa, kun ihanat ystäväni olivatkin äkkiä julkisuuden henkilöitä, joita en koskaan ole tavannut saati sitten, että he olisivat kavereitani.

Olin kerran kurssilla, jossa yhtenä tehtävänä saimme miettiä merkittävää henkilöä, jota olimme arvostaneet, ihailleet ja jonka teot olivat tehneet meihin vaikutuksen. Henkilö sai olla kuka tahansa elossa oleva tai kuollut, tunnettu tai tuntematon, sellainen joka itse olisi halunnut olla.

Tehtävä jatkui siten, että kokoonnuimme isoon tilaan ja kukin esittäytyi kurssitovereille valitsemanaan henkilönä, mainitsi tämän nimen esim. näin: ”Hyvää päivää. Olen Amadeus Mozart.” Toinen vastasi: ”Hyvää päivää herra Mozart. Hauska tutustua, olen Albert Einstein.”

Minulle tuollaiset tehtävät ovat tavattoman vaikeita. Vaikka maailma on tulvillaan upeita taiteilijoita tai henkilöitä jotka ovat tehneet jotain muuta merkittävää, joka on jäänyt historiaan, en keksinyt sillä hetkellä ketään, jota olisin arvostanut niin suuresti, että olisin halunnut vaihtaa rooliani joksikin toiseksi. Enhän tuntenut tai tiennyt kenestäkään niin paljon, että yhden tai useankin kuuluisaksi tekemän asian takia juuri hän olisi ollut se, joksi olisin halunnut samaistua. En myöskään ole koskaan ihaillut ketään niin, että olisin pitänyt henkilön kaikista tekemisistä sokeasti, kritiikittömästi.

Mietin kuumeisesti, kuka on keksinyt musiikin, kuka on keksinyt sanat, eleet, tavan ilmaista asioita? Joku on osannut laittaa nuotteja peräkkäin eri järjestykseen, että merkkejä taitava on saanut niistä loihdittua korvia hivelevää musiikkia, jonka soinnut tai esitystapa miellyttää. Miellyttää toisia enemmän toisia vähemmän, joskus saa hurmioon ja jonkun toisen taas raivon partaalle. Joku osaa laittaa sanoja sellaiseen järjestykseen, että lukeminen on nautinto ja toisen henkilön samoja sanoja ei jaksa lukea, ei sitten millään. Miksi minun pitäisi osata sitä, jossa joku on jo ylivertainen? Miksi minun pitäisi mennä laulukilpailuun, kun nuotin vierestä laulamista ei jaksa läheisinkään kuunnella. Silti voin nauttia musiikista, kirjoista, näytelmistä, keksinnöistä. Ei minun tarvitse muuttua siksi, joka osaa jollain elämän alueella enemmän kuin minä.

Jokaisen ihmisen elämä on ainutlaatuinen. Miten sen elää, mistä nauttii, mitä valintoja itse tekee, mitä taas sattuma. Elämä on elämistä varten. Jokaisella omansa.

Näitä miettiessä muistin henkilön, joka pitkän elämänsä aikana olit tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen ja jonka olin oppinut tuntemaan ja jonka tekoja arvostin ja kaiken lisäksi sitä henkilöä rakastin ja kunnioitin. Tiesin hänet oikeudenmukaiseksi. Tiesin, että hänen elämänsä ei totisesti aina ollut ruusuilla tanssimista. Silti hän jaksoi uupumatta tehdä sen, mikä oli tehtävä, valittamatta. Marttyyriä hänestä ei saanut millään. Aina hän löysi asioista hyvänkin puolen, vaikka jonkun toisen näkövinkkelistä aihetta valittamiseen olisi ollut vaikka muille jakaa.

Esittelykierroksen aikana kättelin mm Minna Canthia, Marie Curieta, Jeesusta, Shakespearea, Prinsessa Ruususta ja muita tunnettuja henkilöitä tai hahmoja.

Minä olin Ida Immonen. Anteeksi, kuka hän oli, kysyttiin. Hän oli mummoni. Oma rakas mummoni.



Kuvassa mummo ja vaija nuorimpiensa kanssa. Lapsia heillä oli kaikkiaan 11. Mummon sylissä oleva tätini on minua kolme vuotta vanhempi.