Anoreksia on syömishäiriö, joka hoitamattomana on kuolemaan johtava tauti. Elämätön elämä, mutta myös eletty elämä useimmiten päättyy kuolemaan. Kysymys on jälleen kerran valinnoista, miten haluan elämäni elää.

Entinen työkaverini ei halunnut käydä teatterissa, koska häntä häiritsi pahviset kulissit. Puu, joka ei näyttänyt puulta. Kivi, joka kumisi jne. Hän perusteli vastenmielisyytensä kulisseja kohtaan itselleen niin perusteellisesti, että valitsi olla menemättä teatteriin.

Minä olen saanut lapsesta saakka nauttia teatterin lumosta ja olen sitä perinnettä jatkanut lasten ja lastenlasten kanssa. Hyvin tehty näytelmä puhuttaa pitkään, antaa ajattelemisen aihetta. Kaikkea ei tarvitse itse kokea. On hyvä tiedostaa, että on toisenlaisestakin elämää kuin omiin valintoihin perustuva.

Kävin Teatteri Avoimissa Ovissa katsomassa näytelmän Irti minusta. Se oli vaikuttava kolmen naisen esitys nykyajan muoti-ilmiöstä, anoreksiasta. Aihe kosketti kovasti, koska siitä minulla on tuttavapiirin, mutta myös omakohtaisia kokemuksia. Kunpa nuoret ymmärtäisivät välttää ylilyöntejä täydellisyyden tavoittelussa. Aina ei tarvitse olla paras kaikessa. Paras voi joskus olla liikaa.

Lapsuudessani ei vielä edes tunnettu sanaa anoreksia. Silloin, sodan jälkeen laihuus johtui puutteesta, niukkuudesta, elintarvikepulasta. Silloin yritettiin keinolla millä hyvänsä saada lihaa luitten ympärille. Oppikoulussa ei ollut kouluruokailumahdollisuutta, mutta koulun lähellä oli leipomo, josta haettiin maistuvat munkkipossut korvaamaan lounas. Silloinkin oli kyse tietämättömyydestä, johon aikuisen oli hyvä puuttua ajoissa. Lähipiiri ei aina huomaa hitaasti etenevää ulkonäön muutosta. Näkymään tottuu.

Minun aikuiseni oli luokanvalvoja, joka kehotti minua menemään lääkäriin ja verikokeisiin, koska hän epäili anemiaa. Olin kovin kalpea, laihakin. Lääkäri luetteli vaihtoehtoja: riittävä ja terveellinen ruoka, lepo ja kohtuullinen liikunta tai pitkäaikainen elämä parantolassa, joka huonoimmassa tapauksessa olisi lyhytaikainen. Silloin ei hirveästi peloteltu kuolemalla, joka sodan kokemassa maassa oli liiankin tuttua.

Minä en koskaan ole yrittänyt laihduttaa. Jouduin laihuuden tilaan tahtomattani, ymmärtämättömyyttäni. Paranin nopeasti ja veriarvoni nousivat kohinalla, koska ruuanlaittotaitoinen äitini ryhtyi rivakasti toimeen loihtimalla maistuvia herkkuja ruokaympyrän ohjeitten mukaan. Halusin valita ihan normaalin elämän, kohtuullisuuden.