Edellisen kirjoitukseni nimitarrakappaleesta kehkeytyikin mielenkiintoinen ajatustenvaihto. Yön yli nukuttuani asia edelleen vaivasi mieltäni kirjoittamisen verran.

Pitääpä ajatella ensi vuosi uusiksi. Viitsinkö laiskana ihmisenä nähdä vaivaa lähettää 46 henkilölle vuosiraportin henkilökohtaisesta elämästäni? Olenko sellainen maailman napa ja keskipiste, että tarroihin kirjoitetut ihmiset edes ovat kiinnostuneet? Toisaalta, jos he edes kerran vuodessa lähettävät minulle joulukortin, jossa on valmiiksi painetut jouluntoivotukset, tosin osoite on kirjoitettu käsin, ehkä he hitusen haluaisivat pitää edes jonkinlaista yhteyttä.


Sitten on tietysti henkilöitä, joihin olen kiinteästi vuoden aikana yhteydessä, tapaammekin muutaman kerran vuodessa. Tavatessamme emme millään ehdi kertoa kaikkia kuulumisia, koska niitä on paljon ja vastapuolellekin pitää antaa mahdollisuus kertoa omansa.


Vuosiraporttini on myös tilinpäätös itselleni. Kertaan menneen vuoden tapahtumia. Olen iloinen, että minulla on paljon ystäviä, tuttavia ja ennen kaikkea rakkaita sukulaisia, joihin haluan pitää yhteyttä niin tiiviisti, kuin se kulloinkin on mahdollista.


Teen myös ilmaista, vapaaehtoista työtä auttaessani ikääntyneitä tutustumaan tietokoneen saloihin. Se on antoisaa ja mielenkiintoista, mutta vaatii myös paljon aikaani ja järjestelyjä. Heille en lähetä joulukortteja, puhumattakaan vuosiraporttiani.


Vuosiraportti on ollut uutta perinnettäni vasta kolme vuotta, mutta ainahan sitä voi tapojaan muuttaa. Pitääpä harkita miten. Karsinko postituslistaani niin paljon, että vastaanottajien nimet ja osoitteet jaksan kirjoittaa käsin. Tosin ikääntyessä käsiinkin on alkanut tulla pientä kremppaa, johon olen saanut jo pysyvän lääkityksen (ketä kiinnostaa!).


Täytyypä miettiä! Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Ehkä se ei ole joulukortti, ehkä se ei olekaan vuosiraportti.