Ihmeellinen on internetin maailma! Sain ihanan pitkän sähköpostin Itä-Hämeen opiston opettajalta, joka oli internetistä tietoa etsiessään ajautunut vallattoman mummelin blogisivulle, jossa muistelin lapsuudessa kuulemaani runoa. En ollut varma runon kirjoittajasta, enkä muutenkaan muistanut runoa kokonaan. Olin yrittänyt etsiä sitä netistä tuloksetta. Nyt sain tietää, että runo on Lauri Pohjanpään Vanha Kartano.

Pohjanpää toimi Itä-Hämeen kansanopiston rehtorina vuosina 1913 – 1915. Kansanopisto sijaitsi vanhassa kartanossa, jonne kirjailija Maila Talvio perusti opiston vuonna 1908.  Tämä Ekon kartano paloi 1920-luvulla, mutta paikalle rakennettiin talo, joka toimii edelleen kansanopistona. Puisto ja piharakennukset ovat alkuperäisiä.

Lauri Pohjanpään dramaattinen ja traaginen runo pohjaa hyvinkin vapaasti kartanossa 1800-luvulla asuneen von Gerdten-suvun tenavan Karinin elämänvaiheisiin. Kuuleman mukaan Karinin hoitaja oli unohtanut jonkin tehtäväksi annetun puuhan. Hoitaja näki emännän saapuvan tietä myöten ja ryntäsi tekemään annettua tehtävää. Hän kuitenkin unohti Karinin hoitopöydälle, josta lapsi oli vierähtänyt lattialle ja loukannut selkänsä. Kun tyttö oppi kävelemään, hän kulki kumarassa ja kainalosauvojen avittamana. Invalidi tyttö ei ollut talolle kunniaksi, ja häntä piiloteltiin. Häpeästä häntä ei kuitenkaan tyynyihin tukahdutettu, vaan ihan oikeasti Karin kuoli keuhkokuumeeseen.

Ihana uusi kirjeenvaihtokaverini kertoi edellisten lisäksi vielä: ”Karin, eli arkipuheissa rampa-Kaarina, viihtyy hyvin edelleen talossamme. Hän piilottelee tavaroita ja varsinkin papereita, mutta antaa niiden löytyä, ennen kuin itse kukin hermostuu lopullisesti. Hän viihtyy nuorten seurassa. (Opistossamme on lukiolinja.) Talon lapsivieraille Karin on ehtymätön ihmetyksen aihe, ja hänen voi kuulla kolistelevan portaissa. Mielikuvitus on tehnyt tepposet jopa vartijaliikkeen nuorille miehille, jotka ovat sanoneet kulkevansa talon toisen kerroksen käytävän erityisen vikkelään.”

Lauri Pohjanpään runo on Itä-Hämeen opiston seinällä, josta runon lähettänyt opettaja on sen kopioinut ja varta vasten lähettänyt minulle sähköpostitse! Ihania ihmisiä on maailmassa!

Lauantaina meillä oli Italianköörin kokous. Myös tätini, joka lapsena runoa minulle lausui, oli paikalla. Annoin hänelle printtaamani runon ja ”käskin” häntä lausumaan sen meille. Kylmät väreet riipivät selkääni ja sivusilmällä huomasin, ettei runo jättänyt muitakaan paikalla olijoita koskettamatta.

Ja tässä runo kokonaisuudessaan:

Vanha kartano

Sen huoneissa huokaa ja nyyhkyttää.
Sen puistoissa vaikeroi.
Vai syksyn tuuliko ulkona
läpi lehmuksien soi?

Joku hiipii hiljaa portaissa.
Joku lukko narahtaa.
Vai ruostunut tuuliviirikö vain
se iltaan parahtaa?

Vaikk´ kartano autio, kuollut on
se elää ja vaikeroi.
Sano: muistot synnin, nautinnon
ne eivätkö kuolla voi?

Suku synkkä ja ylpeä kannettu
vaikk´ kirkkomaahan on.
Yhä muistojen syyttävä mahti on
yli vankan kartanon

ajan sen, jona kruunut kimmelsivät
ja saleissa kannukset soi
Ja äänet tanssin ja maljojen
ulos yöhön kaiku toi.

Sa kuulitko. Raskain askelin
Taas portaissa liikutaan …
Taas rampa Kaarina kolkaten
hän kainalosauvoillaan.

Joka yö hän kulkee yksinään
Hän ei haudassa rauhaa saa.
Oli kätensä maailman lempeimmät.
Hän tahtois sovittaa.

Oli otsansa maailman puhtahin
suvun keskellä syyllisen.
Noin kulkee hän, noin katoaa
taas siniseen huoneeseen.

Joku, kuuletko, hiipii jäljissään.
Joku lukko narahtaa …
Miks kylmää kauhu sydämen?
Kuka yössä parahtaa?

Hän, valkea, kaunis Kaarina,
tytär vanhan kartanon
Oli liian hyvä keskelle
hän synnin, nautinnon.

Oli liian hyvä hän elämään.
Taru vanha kertoo niin.
Syysyössä soi huuto tukahtunut …
Hänet patjoihin surmattiin.


Lauri Pohjanpää
Itä-Hämeen kansanopiston johtaja v. 1913-1915