Minua kohtasi yllättäen onnenpotku. Sain Ykkösen kämppäkaverikseni. Hän ilmoitti eräänä päivänä, että muuttaa meille asumaan. Olin itse joskus ehdottanut, että hän voisi joskus tulla meille yökylään, kun on aikainen herätys kouluaamuina. Ykkösen kodista on hankalat yhteydet kouluun, kun taas minun luotani kohtuullisen hyvät.

Olen tottunut vuosia asumaan yksikseni, levittäytynyt yhdelle ihmiselle liian ison taloni joka kolkkaan. Tavaraa on kertynyt kohtuuttomasti, kaikki kaapit ja laatikot täynnä rojua, tarpeetonta tavaraa. Ihan helppoa ei myöskään ole totutella, että kodissani asuu toinen ihminen, jolla saattaa olla hyvinkin erilaiset tavat kuin minulla. Ylpeyden aihe lienee jo se, että olen saanut tyhjennettyä yhden kaapin Ykkösen tavaroille ja ystävättäreltäni sain hienon sängyn tytön huoneeseen.

Kaikkihan tietävät, että 17-vuotias tietää ja osaa kaiken (siinäkin tarvitsen hieman asennemuutosta). Huomasin kuitenkin, että muistijälki nuorilla ei olekaan niin kaikenkattava kuin voisi kuvitella.

Olin yhtenä päivänä Helsingin työväenopiston avoimilla päivillä tuttujen kännykkäluotsien (vertaisohjaaja/avustaja kännykän käytössä) kanssa neuvomassa senioreille puhelimen käyttöä ja antamassa vinkkejä, miten he saavat mahdollisimman paljon hyötyä omista kännyköistään. Opinhaluisia oli kiitettävästi. Ehdin parin tunnin aikana neuvoa kolmea henkilöä. Sain ylistävää palautetta, mikä kummasti kohensi mielialaa ja halua jatkaa tätäkin vapaaehtoistoimintaa.

Tästä virisi keskustelu Ykkösen kanssa. Puhuttiin ennakoivan tekstiviestin kirjoittamisesta. Mitä, ei suinkaan lukijoissa ole sellaisia, jotka vielä kirjoittavat tekstiviestinsä perinteisellä tavalla! No enivei, Ykkönen kertoi, että hän on opettanut ennakoivan tekstiviestin kirjoittamisen äidilleen (niinkuin en sitä tietäisi). Kysyin, että muistaako hän, kuka on sen hänelle opettanut. Ykkönen mietti tovin, ei muistanut. Varmaan ajatteli, että syntymälahjana on sen oppinut. Kerroin, että minähän sen hänelle opetin. Tyttö näytti hetken kysymysmerkiltä, hämmästyneeltä kysymysmerkiltä.

Kerroin, että olin kerran, ainakin viisi vuotta sitten näpytellyt tekstiviestiä, jolloin Ykkönen kysyi: ”Mummi, mitä sinä oikein teet?” Sanoin, että kirjoitan tekstiviestiä. ”Niin, mutta eihän se noin mene”, sanoi. Näytin sitten miten ja tyttö oppi sen samantien, opetti äidilleen (Esikoiselleni) ja kavereilleen.

Minusta on kivaa opetella uudelleen tuntemaan se pieni tyttö, joka on ollut niin rakas. Ehkä hänkin oppii katsomaan minua toisella tavalla. En vielä heiluta lippua kovin korkealle, mutta molemminpuolinen yritys on hyvässä alussa.

Monasti tulee mieleen, että

Jos rakkaus ei riitä, minulla ei ole mitään annettavaa.