Minulta kysytään silloin tällöin, mikä sai minut opiskelemaan japania? Tarvitsenko sitä työssäni vai missä sitä tarvitsen? Minusta on aina ollut hauska opiskella kieliä ainakin sen verran, että matkustaessani osaan jotain sanoa sen maan kielellä esim. tervehdyksiä tai muuta sellaista pientä.

Olin tavannut ihanan miehen, jonka kanssa olisin halunnut elää loppuelämäni. Asioitten harrastaminen yhdessä olisi ollut ihan mukavaa, mutta missään tapauksessa en tahtonut, että kumpikaan olisi joutunut tekemään sellaista, mikä ei olisi tuntunut luonnostaan hyvältä. Kyllähän ihminen halutessaan oppii tekemään mitä vain, ajattelin, mutta lentopallo ei tuntunut mielestäni kiinnostavalta. Lentopallo taas oli mieheni rakas harrastus, enkä halunnut, että hän olisi jättänyt itselleen mieluisan tekemisen. Aloin tutkia kansalaisopiston tarjontaa. Mitä olisi tarjolla tiistai-iltaisin, kun miehelläni oli treenit. Japani tuntui riittävän erilaiselta, kiinnostavalta. Sitähän voisin kokeilla. Se kokeilu vei mennessään.

Syyslukukaudella aloittanut opettaja ei jatkanut enää keväällä, vaan saimme toisen opettajan. Ensin ajattelin, että mitähän tästäkin tulee. Minusta tuntui, ettei meillä oikein synkannut. Kävin kuitenkin sitkeästi tunneilla ja pikkuhiljaa opettajan ammattitaito ja kokemus tekivät minuun vaikutuksen. Hän oli asunut Japanissa perheensä kanssa kuusi vuotta. Hän kertoi meille japanilaisista tavoista ja kulttuurista suomalaisen silmin. Hän opetti meille hiragana tavumerkit (46 perusmerkkiä), sitten katakana tavumerkit (46 perusmerkkiä) ja myöhemmin kiinalaisperäisiä kanji-kirjoitusmerkkejä. Vuosi vuodelta ryhmän koko pieneni uhkaavasti. Siihen aikaan 7 oli ryhmän minimikoko, jolle opetusta sai antaa. Jos oppilaita oli kolme kertaa peräkkäin alle seitsemän, loppui opetus. Meille tuli paineita ryhmän koossa pitämiseksi. Kuusi vuotta siinä onnistuimme.

Opettajamme oli jatkanut opintojaan, sai koulutustaan vastaavan, arvostetun viran ja ”hylkäsi” meidät. Japaninkielen opiskelu jatkui, kun aloitimme lähes alusta. Aloittelijoita on aina riittävästi, mutta mitä pitemmälle edetään alkaa joukko harveta. Opettajatkin vaihtuivat sen jälkeen turhan tiheään. Motivaatio katosi ja halusin antaa itsellenikin vapaata toisenlaisiin harrastuksiin.

Nyt kun olin keväällä päättänyt lähteä puutarhamatkalle Japaniin, ajattelin syksyllä hieman kerrata kieliopintoja. Silmiini osui kurssi, joka oli alkanut edellisenä syksynä. Omasta opiskelustani oli kulunut jo 16 vuotta, joten kaikki opittu oli painunut unholaan. Ostin oppikirjan ja kesällä kertasin ensimmäisen lukukauden kappaleita. Kovin paljon en ehtinyt kerrata ennen matkaa, mutta jotain kuitenkin alkoi nousta mieleeni muistin sopukoista. Hotellissa testasin, että osaanko ymmärrettävästi pyytää huoneen avaimen japaniksi ja aina sain oikean :)

Japanissa näin Genjin tarinan kirjoittajan patsaan, jolloin mieleeni palautui kauan unohduksissa ollut häpeän huippuhetki opiskeluni loppuvaiheessa.

Japania opiskellessa kävimme joka kevät kuuntelemassa Helsingin yliopistossa japaninkielen puhetilaisuuksia. Ryhmässämme oli pitemmälle ehtinyt opiskelija, joka oli itse aikaisemmin ottanut osaa puhetilaisuuksiin. Hän tiesi paljon kaikesta Japaniin liittyvästä, kuten kirjallisuudesta, tavoista ja kulttuurista. Innosta hehkuen hän esitti suunnitelmansa näytelmästä, jonka esittäisimme puhetilaisuudessa. Hänellä oli näytelmään tarvittava rekvisiittakin jo valmiina

En koskaan ole pitänyt esiintymisestä. Esiintyminen japaninkielellä ei tullut kuuloonkaan. En osaa sitä vieläkään - saati sitten silloin. Ajatuskin oli mielestäni aivan mahdoton. Opettaja oli innostunut ja muutama opiskelijakin. Lopulta minutkin saatiin houkuteltua ryhmään mukaan, koska vuorosanojakaan ei minun hahmollani olisi montaa. No, voinhan taas kerran häpäistä itseni, ajattelin.

Näytelmä oli kohtaus Biwansoittajan tarinasta, Korvaton Hoichi. Meidän esityksemme suomenkielisen käsikirjoituksen kirjoitti ja ohjasi ajatuksen esittänyt opiskelijatoverimme. Koko ryhmä käänsi opettajan avustuksella tarinan japaniksi esitettävään muotoon.

Alkuperäisen vanhan japanilaisen kansantarinan Korvaton Hōichi on länsimaiseen muotoon kirjoittanut Lafcadio Hearn kirjassaan ”Kwaidan, japanilaisten kauhutarinoiden kokoelmassaan. Veikko Polameri on suomentanut tarinan kirjaansa Biwansoittajan tarina. Tarinan on suomentanut myös Kai Nieminen (kirjassa Hearn, Lafcadio: Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä) ja Juhani Lompolo nimellä Mimi-nashi Hoichi, biwansoittaja (kirjassa Hearn, Lafcadio: Intohimon karma: Japanin kummitustarinoita).

Näytelmän tarina lyhykäisyydessään: Hoichi on temppelissä asuva sokea, uskomattoman taitava biwansoittaja, joka soitollaan lumoaa kuulijat. Yöllä hänet haetaan soittamaan ylhäiselle yleisölle, mutta todellisuudessa aaveet houkuttelevat hänet soittamaan hautausmaan vainajille. Toteltuaan kuolleitten kutsua Hoichi joutuu suureen vaaraan. Temppelin pappi saa kauhukseen kuulla, minne Hoichi on houkuteltu ja ryhtyy toimiin tämän pelastamiseksi henkien vallasta. Pappi apulaisineen suojaa Hoichin kirjoittamalla tämän vartalon täyteen pyhiä tekstejä, mutta korvat jäävät suojaamatta. Hoichin sijaan aave saa vain tämän korvat vietäväksi tuonpuoleiseen.

Minä olin näytelmässä toinen temppelin palvelijoista, joka kirjoitti Hoichin vartalon pyhillä kirjoituksilla ja luki mantraa monotonisesti :)

Olin aivan paniikissa, enkä muistanut jälkeenpäin koko esityksestä mitään. Maineikas japanilaisen kirjallisuuden tuntija, kääntäjä ja runoilija Kai Nieminen oli muuten arvostelemassa esityksemme. Tajusin sen onneksi vasta esityksen jälkeen. Saimme tunnustuspalkinnoksi valita kirjoja. Minä valitsin nämä: