Tämä päivä on ollut enteitä ja ihmeellisiä sattumia täynnä. Muutoksen tuulet alkavat hiljalleen puhallella. Radiosta tulee musiikkikappaleita, jotka vahvistavat ja kertovat, että suuntani on oikea. Naurattaa. Ihan renkutuksia ovat, mutta olen iloinen oikeaan aikaan tulevan musiikin voimaannuttamisen tunteesta.

 

Tunnen mielestäni oman kehoni niin hyvin, että tiedän, milloin kaikki ei ole aivan kohdallaan. Minulla on alkanut olla pieniä vaivoja, jotka häiritsevät jo yöuntani. Olen kriisissä. Katson itseäni peilistä ja vastaan tuijottaa vanha ämmä, jonka tukka hapsottaa. Rypyt kuuluvat asiaan, mutta mihin silmistä on kadonnut pilke, joka niissä joskus on ollut toivottamassa hyvät huomenet.

 

Kirjoittaminen ei ole sujunut enää pitkiin aikoihin. Yli kuukausi on viimeisestä postauksesta. Olen jo herätessäni väsynyt, mutta tänään käsi jo kohottautuu kohti kynää. Kirjoitan lehtiöön muutaman sanan, miten haluan ottaa elämänhallinnan omiin käsiini joko yksin tai avustettuna. Kolme sivua saan pieneen lehtiöön tekstiä. Laitan lehtiön sivuun ja päätän nukkua univajeen pois. Ennen uneen vaipumista, kuulen sähköpostin kilahduksen puhelimestani. En jaksa katsoa, mistä viesti on. Nukun levollisesti kaksi tuntia.

 

Viime syksy ja tämä talvi on ollut vapaaehtoistyössä melkoisen uuvuttavaa. Itse olen itseni siihen ajanut ja itse haluan nyt päästä siitä eroon. Eilen oli viimeinen kurssipäivä, jossa kolmen kaverini kanssa opetamme ikäihmisille vapaaehtoisesti tietokoneen käyttöä. Nyt on viikko vapaata, paitsi yhtenä päivänä olen lupautunut pitämään esitelmän facebookista. Sitten alkaa kaksi kurssia kerran viikossa. Kumpikin kestää neljä viikkoa. Todennäköisesti ensi syksynä meitä pyydetään jatkamaan. Jos jatkamme, vähennän työmäärää huimasti. Olen tehnyt tätä työtä vapaaehtoisena jo kahdeksan vuotta säännöllisesti. On aika elämäntapamuutokselle. Olen tehnyt päätökseni.

Haluaisin kirjoittaa, koska minulla olisi mielestäni vielä asioita kerrottavana. Kirjoittaminen on kuitenkin alkanut tökkiä. Sanoja ei tule, en saa niitä paperille. Tammikuussa selasin kansalaisopiston kurssitarjontaa ja ilmoittauduin kurssille, joka kokoontuu kahtena viikonloppuna. Elämäntarinan kirjoittaminen on kurssin aihe. Ensimmäinen viikonloppu on takana. Olin pienessä paniikissa, kun meidän piti kirjoittaa lyhyt tarina ja valkoinen paperi huusi tyhjyyttään. Kurssikaverit lukivat omansa. Aivan huikeita sanankäyttäjiä. Minua alkoi itkettää. Toinen oire loppuunpalamisesta.

 

Olen käynyt lääkärissä hakemassa apua pikkuvaivoihini. Ilman kummempia tutkimuksia saan erilaisia lääkkeitä oireisiini. En pidä lääkkeitten syömisestä. Eräs empaattinen tuttavani näkee minusta, että tarvitsen apua. Hän suosittelee henkilöä, joka tekee hoitotyötä ”sydämellä”. Päätän tarttua oljenkorteen. Olen sen velkaa itselleni. Saan nipun papereita, joissa joudun pohtimaan omaa elämäntilannettani ruokailutottumuksista lähtien. Tästä se alkaa. Elämänmuutos.

 

Ensiksi tilaan siivoojan.

 

Kaikkien päätösten ja suunnitelmien jälkeen luen aamiaispöydässä päivän lehden. Viimeinen aukeama, mieliaukeamani, jossa on sudoku ja tv-ohjelmien arvostelut. Silmiini osuu suurin kirjaimin kirjoitettu arvostelu: Elämänhallinta on vaikea laji. Neljä tähteä. Pitää varmaan katsoa. Ai, se tuleekin maksulliselta kanavalta, joten teenpä jotain muuta. Huomenna on elokuvakerho, se lohduttaa. Toinen otsikko: ”Päivä isoäidin kengissä opettaa nöyryyttä. Ohjelma on tarkoitettu henkilölle, joka haluaa ymmärtää jo ennen kuin on vanha. Elämä on vanhana yhtä täyttä kuin nuorena.” Ehkä en katso sitäkään. Tiedän jo.

 

Radiossa puhutaan lottovoitosta. Mitä porukka tekisi, jos voittaisi päävoiton. Ensimmäisenä lottoporukka joisi päänsä täyteen. Toiseksi... en muista mitä, mutta jotain yhtä tyhjänpäiväistä, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Minulla on jo lottovoitto, minä itse, johon nyt haluan panostaa. Yhden lottovoiton olen jo kadottanut. Elämäni miehen kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi 12 vuotta.