Lapsena kammosin kouluhammaslääkärissä käyntiä, joka oli suoraan verrannollinen kidutuskammioreissuun. Selkäpiitä karmivan kolkko kokemus. Lääkäri oli hirviö, joka karjui ”SUU SUUREMMAKSI!” Jotkut muistavat myös varmaan ajan ennen timanttiporia. Poraaminen kesti ja kesti ja sattui ihan kamalasti.

Minulla on ollut monta vuotta ihana hammaslääkäri, jonka kutsusta käyn kerran vuodessa tarkastuksessa. Suuni on täynnä lapsuusajan amalgaamipaikkoja, mutta vuosiin ei niitäkään ole tarvinnut repiä auki. Pelkään vieläkin hammaslääkäriin menoa, enkä varmaan saisi aikaa tilatuksi, jollei vuosikutsusta olisi sovittu.

Kävin Kolmosen (8 v.) kanssa hammaslääkärissä. Lapselta poistettiin yksi maitohammas. Suvussamme on riesana liian ahdas hammaskaari. Jotta uusi hammas mahtuisi paikoilleen, pitää välillä ylimääräisiä poistaa. Vaikka Kolmosta jännitti ihan tärinäksi asti, hän selviytyi koettelemuksesta hienosti. Lääkäri oli rauhoitellut, että tämä on ihan helppo juttu ja hänellä on hampaanpoistosta viiden vuoden kokemus. Huvitti, kun Kolmonen kotimatkalla sanoi, että ei yhtään ihmetellyt kuinka helposti kaikki kävikään, olihan lääkäri harjoitellut viisi vuotta hampaan poistoa.

Hammaslääkäri oli aivan ihana, rauhallinen ja rohkaiseva. Sain kotiin välitettäväksi viimeisimmät kuulumiset nykykäytännöstä. Sain myös tiedon valtakunnansovittelijan neuvottelemasta sopimuksesta. Hammaslääkärit ja hammaskeijut kuuluvat samaan ammattiliittoon. Tällaisessa maitohampaan poisto-operaatiossa hammaskeiju maksaa kaksinkertaisen palkkion.

Hilja-täti pääsi jouluksi taivaan kotiin 81-vuotiaana. Hän oli yksi ”isoista siskoistani".


Hilja-täti valmistui apuhoitajaksi, kun olin vielä pieni tyttö. Tätä kuvaa ihailin usein. Minusta hän on siinä kuin prinsessa kauniine hymyineen.

Jouluna kuuntelin ihanaa Johanna Kurkelaa ja muistin kauniin laulun Prinsessalle.

Prinsessalle -  Johanna Kurkela (laulu)
(Säveltänyt Tuomas Kantelinen, sanoitus Paula Vesala ja Mariska)

Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon.

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.

Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain vaikka on
se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen.

Ettet pelkää enempää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä.

Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle.

 

Kuva on otettu 24 vuotta sitten, kun muutimme nykyiseen kotiimme. Kotikuusen alla pikkutonttu toivottaa kaikille Joulurauhaa!

Minulta kysytään silloin tällöin, mikä sai minut opiskelemaan japania? Tarvitsenko sitä työssäni vai missä sitä tarvitsen? Minusta on aina ollut hauska opiskella kieliä ainakin sen verran, että matkustaessani osaan jotain sanoa sen maan kielellä esim. tervehdyksiä tai muuta sellaista pientä.

Olin tavannut ihanan miehen, jonka kanssa olisin halunnut elää loppuelämäni. Asioitten harrastaminen yhdessä olisi ollut ihan mukavaa, mutta missään tapauksessa en tahtonut, että kumpikaan olisi joutunut tekemään sellaista, mikä ei olisi tuntunut luonnostaan hyvältä. Kyllähän ihminen halutessaan oppii tekemään mitä vain, ajattelin, mutta lentopallo ei tuntunut mielestäni kiinnostavalta. Lentopallo taas oli mieheni rakas harrastus, enkä halunnut, että hän olisi jättänyt itselleen mieluisan tekemisen. Aloin tutkia kansalaisopiston tarjontaa. Mitä olisi tarjolla tiistai-iltaisin, kun miehelläni oli treenit. Japani tuntui riittävän erilaiselta, kiinnostavalta. Sitähän voisin kokeilla. Se kokeilu vei mennessään.

Syyslukukaudella aloittanut opettaja ei jatkanut enää keväällä, vaan saimme toisen opettajan. Ensin ajattelin, että mitähän tästäkin tulee. Minusta tuntui, ettei meillä oikein synkannut. Kävin kuitenkin sitkeästi tunneilla ja pikkuhiljaa opettajan ammattitaito ja kokemus tekivät minuun vaikutuksen. Hän oli asunut Japanissa perheensä kanssa kuusi vuotta. Hän kertoi meille japanilaisista tavoista ja kulttuurista suomalaisen silmin. Hän opetti meille hiragana tavumerkit (46 perusmerkkiä), sitten katakana tavumerkit (46 perusmerkkiä) ja myöhemmin kiinalaisperäisiä kanji-kirjoitusmerkkejä. Vuosi vuodelta ryhmän koko pieneni uhkaavasti. Siihen aikaan 7 oli ryhmän minimikoko, jolle opetusta sai antaa. Jos oppilaita oli kolme kertaa peräkkäin alle seitsemän, loppui opetus. Meille tuli paineita ryhmän koossa pitämiseksi. Kuusi vuotta siinä onnistuimme.

Opettajamme oli jatkanut opintojaan, sai koulutustaan vastaavan, arvostetun viran ja ”hylkäsi” meidät. Japaninkielen opiskelu jatkui, kun aloitimme lähes alusta. Aloittelijoita on aina riittävästi, mutta mitä pitemmälle edetään alkaa joukko harveta. Opettajatkin vaihtuivat sen jälkeen turhan tiheään. Motivaatio katosi ja halusin antaa itsellenikin vapaata toisenlaisiin harrastuksiin.

Nyt kun olin keväällä päättänyt lähteä puutarhamatkalle Japaniin, ajattelin syksyllä hieman kerrata kieliopintoja. Silmiini osui kurssi, joka oli alkanut edellisenä syksynä. Omasta opiskelustani oli kulunut jo 16 vuotta, joten kaikki opittu oli painunut unholaan. Ostin oppikirjan ja kesällä kertasin ensimmäisen lukukauden kappaleita. Kovin paljon en ehtinyt kerrata ennen matkaa, mutta jotain kuitenkin alkoi nousta mieleeni muistin sopukoista. Hotellissa testasin, että osaanko ymmärrettävästi pyytää huoneen avaimen japaniksi ja aina sain oikean :)

Japanissa näin Genjin tarinan kirjoittajan patsaan, jolloin mieleeni palautui kauan unohduksissa ollut häpeän huippuhetki opiskeluni loppuvaiheessa.

Japania opiskellessa kävimme joka kevät kuuntelemassa Helsingin yliopistossa japaninkielen puhetilaisuuksia. Ryhmässämme oli pitemmälle ehtinyt opiskelija, joka oli itse aikaisemmin ottanut osaa puhetilaisuuksiin. Hän tiesi paljon kaikesta Japaniin liittyvästä, kuten kirjallisuudesta, tavoista ja kulttuurista. Innosta hehkuen hän esitti suunnitelmansa näytelmästä, jonka esittäisimme puhetilaisuudessa. Hänellä oli näytelmään tarvittava rekvisiittakin jo valmiina

En koskaan ole pitänyt esiintymisestä. Esiintyminen japaninkielellä ei tullut kuuloonkaan. En osaa sitä vieläkään - saati sitten silloin. Ajatuskin oli mielestäni aivan mahdoton. Opettaja oli innostunut ja muutama opiskelijakin. Lopulta minutkin saatiin houkuteltua ryhmään mukaan, koska vuorosanojakaan ei minun hahmollani olisi montaa. No, voinhan taas kerran häpäistä itseni, ajattelin.

Näytelmä oli kohtaus Biwansoittajan tarinasta, Korvaton Hoichi. Meidän esityksemme suomenkielisen käsikirjoituksen kirjoitti ja ohjasi ajatuksen esittänyt opiskelijatoverimme. Koko ryhmä käänsi opettajan avustuksella tarinan japaniksi esitettävään muotoon.

Alkuperäisen vanhan japanilaisen kansantarinan Korvaton Hōichi on länsimaiseen muotoon kirjoittanut Lafcadio Hearn kirjassaan ”Kwaidan”, japanilaisten kauhutarinoiden kokoelmassaan. Veikko Polameri on suomentanut tarinan kirjaansa ”Biwansoittajan tarina”. Tarinan on suomentanut myös Kai Nieminen (kirjassa Hearn, Lafcadio: Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä) ja Juhani Lompolo nimellä Mimi-nashi Hoichi, biwansoittaja (kirjassa Hearn, Lafcadio: Intohimon karma: Japanin kummitustarinoita).

Näytelmän tarina lyhykäisyydessään: Hoichi on temppelissä asuva sokea, uskomattoman taitava biwansoittaja, joka soitollaan lumoaa kuulijat. Yöllä hänet haetaan soittamaan ylhäiselle yleisölle, mutta todellisuudessa aaveet houkuttelevat hänet soittamaan hautausmaan vainajille. Toteltuaan kuolleitten kutsua Hoichi joutuu suureen vaaraan. Temppelin pappi saa kauhukseen kuulla, minne Hoichi on houkuteltu ja ryhtyy toimiin tämän pelastamiseksi henkien vallasta. Pappi apulaisineen suojaa Hoichin kirjoittamalla tämän vartalon täyteen pyhiä tekstejä, mutta korvat jäävät suojaamatta. Hoichin sijaan aave saa vain tämän korvat vietäväksi tuonpuoleiseen.

Minä olin näytelmässä toinen temppelin palvelijoista, joka kirjoitti Hoichin vartalon pyhillä kirjoituksilla ja luki mantraa monotonisesti :)

Olin aivan paniikissa, enkä muistanut jälkeenpäin koko esityksestä mitään. Maineikas japanilaisen kirjallisuuden tuntija, kääntäjä ja runoilija Kai Nieminen oli muuten arvostelemassa esityksemme. Tajusin sen onneksi vasta esityksen jälkeen. Saimme tunnustuspalkinnoksi valita kirjoja. Minä valitsin nämä:

Yhdeksäntenä matkapäivänä valkeni aamu, jona Kuopuksen syntymästä oli kulunut 40 vuotta. Jos joku kysyy, mitä tein 20.11.2011 muistan sen melkoisen varmasti. Muistanpa vielä mitä teimme samaisena päivänä klo 20:11. Silloin pakkasimme matkalaukkuja Hotel New Hankyu Kyotossa ja kilistimme Kuopuksen synttärin kunniaksi laseja, joissa kuohui kuplivaa juomaa.

Aamulla kuitenkin lähdimme bussilla Kioton eteläiseen osaan Ujiin. Siellä vierailimme Byodoin-temppelissä ja halukkaat tekivät viimeiset teeostokset. Sain uutta tietoa vihreän pulveriteen valmistamisessa juomaksi. Vesi pitää jäähdyttää ennen pulverin lisäämistä. Mausta tulee kitkerä, jos vesi on kiehuvan kuumaa.


Kävimme myös Fushimi Inari Shrine pyhäkön porteilla. Portteja on 10.000, mutta nousimme vain 2.000 portin paikkeille. Porttikäytävän käveleminen kokonaisuudessaan kukkulan rinteille olisi kestänyt noin kaksi tuntia. Siellä otetut kuvat ovat hävinneet kamerasta merkillisellä tavalla.


Genjin tarinan kirjoittajan Shikibu Murasakin patsaan näkeminen aiheutti mielessäni valtavan myllerryksen. Muistin syövereistä pulpahteli lähes 20 vuoden takainen tapahtuma Helsingin yliopiston japaninkielen puhetilaisuudesta, jossa opiskelijatovereitteni kanssa esitimme ”teatteriesityksen”. Muistelin, että esitys olisi ollut kohtaus Genjin tarinoista, mutta muistin väärin. Kotona kaivelin muistiinpanojani ja huomasin, että kuvaelma olikin toisesta japanilaisesta teoksesta. Korvaton Hoichi, Biwansoittajan tarinoista.


Byodo-in-temppelin Phoenix-halli, on vaikuttavan näköinen rakennus, jonka pohjapiirros muistuttaa siipensä levittänyttä lintua. Hallin keskiosan katolla komeilee kaksi feeniks-lintua, kansallisaarretta. Sivurakennukset muodostavat linnun siivet ja takana oleva siipirakennus on linnun pyrstö. Halli on kuvattu 10 jenin kolikossa. Temppelin alueella on myös Hoshokan museo aarteineen.


Ystävällinen ja kohtelias bussikuski

Päivän ohjelmaan ei alun pitäen kuulunut käynti Koonanissa, paikallisessa K-rauta- ja puutarhakaupassa. Edellisen päivän kuljettaja ei suostunut ajamaan sinne, koska siitä ei oltu sovittu, eikä bussilla olisi päässyt kapeita katuja parkkipaikalle. Tuona päivänä meitä onnisti. Kohtelias kuski esittäytyi kohteliaasti kumartaen ja vei meidät tuohon maanpäälliseen paratiisiin :) Ostosten suhteen piti muistaa, että matkalaukussa ei liiemmin ollut tilaa. Jotain pientä kuitenkin piti hankkia.


Pihallani kasvaa riesaksi asti rönsyleinikkiä, jota on hankala kitkeä. Ensi keväänä aion kokeilla näppärän näköistä kapistusta, jollaista en aiemmin ole nähnytkään. Myös laattojen välistä on hankala kitkeä rikkaruohoja. Siihenkin on nyt kokeilussa toinen ostoksistani.

Ohjelman ulkopuolella oli vielä piipahdus Tofuku-ji Hojo Hasso-temppelipuutarhassa, jossa on nykyaikaista puutarhataidetta. Taaskaan en ottanut kuvia, koska Kuopuksella oli omansa näppärästi esillä. Netistä löytyy paljon kuvia tästäkin puutarhasta, jos kiinnostaa.

Ilta olikin sitten vapaata. Osa porukasta lähti kuuluisalle geisha-alueelle, jossa näkivät ihan aidon geishan. Me pakkailimme Kuopuksen kanssa matkalaukkuja seuraavan aamun kotimatkalle lähtöä varten ja lipittelimmi kuohuviinipullollisen.

Kotona nettiä selatessa löysin erään amerikkalaisen pariskunnan kuvakertomuksen heidän Japanin matkastaan. Pariskunta teki reppumatkan n. 3-vuotiaan poikansa kanssa. Kun pieni poika ei jaksanut kävellä, kulki hän jommankumman vanhemman selkäistuimessa. Perhe yöpyi ryokaneissa ja matkusti rail passilla ympäri maata. Japanissa on varsin turvallista liikkua yksinkin. Jos olisin nuorempi saattaisin hyvinkin lähteä sinne reppumatkailijana.

Jos ei ole aikaisemmin käynyt Japanissa eikä osaa kieltä, niin hirmuisen paljon saa tietoa, kun on hyvät ja asiantuntevat oppaat kuten meillä. Japani on kallis maa ja tuollainen valmismatka on varsin hintava. Sää on marraskuussa miellyttävä, mutta kannattaa varautua myös sateeseen.

Kotipuutarha-lehti tekee todennäköisesti myös ensi syksynä vastaavan matkan, joten nyt kannattaa aloittaa matkakassan kartuttaminen. Varmaankin maaliskuun numerossa on ilmoittautumisohjeet ja matkasuunnitelma. Tulevasta ohjelmasta on hieman karsittu temppeleitä, joka on mielestäni ihan hyvä. Nyt niitä tuntui olevan pikkuisen liikaa. Olisin halunnut joihinkin kohteisiin tutustua hieman rauhallisemmassa tempossa ja ihaillut näkymiä pitemmän aikaa. Toisaalta, meillä matkailijoillakin on niin erilaisia mieltymyksiä, että vaikeaa on täyttää kaikkien toiveita. Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen matkaani. Oppaat olivat aivan ihania ja parasta oli se, että samat oppaat olivat koko matkan kanssamme. Japanilainen Izumi-san puhui varsin hyvää englantia ja jos joillakin meni yli ymmärryksen, niin suomalaiset oppaamme olivat heti apuna.


Näkemiin Japani, näkemiin Osakan lentokenttä! Toivottavasti vielä tapaamme!

Kioto 9. matkapäivä (21 kuvaa/pictures) edit 13.12.2011

Aamulla oli aikainen lähtö koko päivän retkelle Naraan. Ensimmäinen vierailukohteemme oli yksi  Japanin kansallisaarteista, Isui-en maisemapuutarha. Saimme kokea teeseremonian. Kävimme mahtavassa Todaji-temppelissä ja Kasuga Taisha pyhäkössä, jossa on lahjoituksena saatu satoja lyhtyjä.

Kiotosta Naraan pääsee esim. junalla. Matka kestää n. 45 min. Meille oli varattuna bussi Kiotosta Naran kiertelyyn.

Narassa ei ole korkeita taloja. Ne rakennetaan kestämään n. 20 vuotta, joten jos puun juuret kasvavat talon lattian läpi, ei se haittaa. Tapoihin kuuluu purkaa ja rakentaa uudelleen.

Sade jatkui edelleen. Inhoan sateenvarjoja. Minulla oli Hiroshimasta ostettu peuran syömä sadetakki, joka toimi ihan loistavasti reiästä huolimatta. Positiivisesti ajateltuna, puutarhoja pitäisi katsoa myös sateella, jolloin kivet tulevat kauniisti esiin. Kuvaaminen vaati kuvaajalta taitoa, joka minulta puuttuu – vielä. Kun kamera tai linssi kastuu ja höyrystyy, ei oikein tahdo saada kunnon kuvaa.


Isui-en maisemapuutarha on hieman sivussa turistien käyttämistä väylistä. Oli onni päästä tähän rauhan tyyssijaan tietävän oppaamme opastamana. Meillä oli myös kunnia tavata  puutarhasuunnittelijamestari  Kazuo Makioka, jonka opissa Katja, ensimmäisenä länsimaisena naisena, on opiskellut vuoden. Tästä Katjan vuodesta voi lukea maaliskuun 2011 Kotipuutarhalehdestä (samasta numerosta löysin myös tiedon lukijamatkasta Japaniin). Puutarhassa sai hetken nauttia kauneudesta ja rentoutua ennen Todaji-temppelin turistitulvaan sukeltautumista.


Yoshiki-en teeseremoniaan oli mielenkiintoista osallistua asiantuntijan opastuksella. Myös täällä on viehättävä puutarha.


Teeseremonian jälkeen meillä oli hetki aikaa kierrellä ja käydä halutessamme lounaalla. Valitsimme Kuopuksen kanssa sushibaarin. Baarissa kiertää hihnalla herkku-annoksia, joista voi valita  mieleisiä.  Aterian hinta määräytyy lautasten värin ja määrän mukaan.

Lounaalta palatessa kadulla kailotettiin jotain megafoniin. Aiemmin kohtaamispaikalle saapuneille oli jaettu Japanin lippu, jota kehotettiin heiluttamaan, kun kunniavieras saapuu paikalle. Joku tiesi kertoa, että Japanin prinssi kulkee kohta paikan ohi. Hetken päästä iso seurue kulki lasiseinän toisella puolella. Kukahan joukosta on prinssi? Varmaan tuo pieni ystävällisen oloinen mies, joka nyt vilkuttaa iloisesti? Ollaan sitten vilkutettu Japanin kruunuprinssille.


Todaji-temppeli on maailman suurin puurakennus, jossa ei ole käytetty nauloja. Pääaulassa on lähes 15 metriä korkea pronssinen buddha-patsas. En ole koskaan onnistunut kuvaamaan buddhapatsasta (vääräuskoinen) Vaikka käyttäisin pylvästä tukena, tulee kuvasta aina epätarkka. Jalustan käyttö oli temppelissä kiellettyä, eikä sellaista tietenkään olisi ollut edes mukana. Netistä löytyy varsin hyviä kuvia sekä temppelistä että sen patsaista.


Nara on kuuluisa peuroistaan. Meitä varoitettiin, että ne syövät kaiken. Etenkin lompakosta, jossa on Rail passi, kannattaa pitää hyvää huolta, eikä sitä ole syytä edes näyttää peuroille. Jos passi joutuu peuran leukojen rouhittavaksi, uutta ei saa tilalle. Kaiken maallisen omaisuuden sijaan voi noille ahmateille syöttää keksejä, joita on erikseen myytävänä. Aikaisemmin ne kohteliaasti nyökkäsivät ja saivat vasta sitten haluamansa suupalan. Nykyään ne eivät enää nyökkäile kuin satunnaisesti, vaan nappaavat lupaa kysymättä, mitä eteen sattuu.

En yleensä linkitä muiden ottamiin videoihin, mutta tässä tulee niin selvästi esiin tunnelma, kun peura on napata videon tytöltä palan takamuksesta :)

Kauhupedot Narassa.

Seuraavana vuorossa oli Kasuga Taisha-pyhäkkö, joka on kuuleman mukaan Naran arvostetuimpia pyhäköitä. Siellä on lahjoituksena saatuja satoja lyhtyjä. Anteeksi vain, mutta minulle tuli mieleen halpahalli tai hautausmaa. Lyhtyjä oli yksinkertaisesti liikaa minun makuuni. Varmaan päivän kaikki kauniit näkymät ja kiertäminen tuntui väsymyksenä, että en jaksanut enää kuvata niitä en liioin temppeliä enkä sen puutarhaa. Puiston lyhdyissä palaa valo kahdesti vuodessa, helmikuun alussa ja elokuun puolivälissä, jolloin näky on varmaan vaikuttava.


Päivän päätteeksi meillä oli yhteinen illallinen paikallisessa ravintolassa Ten-pyo Clubilla . Ravintolan takana, katseilta piilossa oli upea pieni kivi/vesipuutarha, jossa kameliapuu oli täydessä kukassa. Harmi, kun ei ollut kameraa silloinkaan.

Nara 8. matkapäivä (37 kuvaa/pictures)

 

Ensimmäisinä päivinä sää oli ollut aurinkoinen, mutta aamulla Hiroshiman kiertoajelulle lähdettäessä, kuin aavistaen surullisen kohteemme, taivaskin puhkesi itkuun. Peace Memorial Park sekä Peace Memorial Museum eivät jätä ketään tunteettomaksi.

Käynti museossa oli niin ankean vaikuttava, etten tohtinut ottaa ensimmäistäkään valokuvaa. Oletin, että netistä löytyy kuvia ja asiatietoa. En kuvannut edes Sadako Sasakin muistomerkkiä.

Sadako, japanilainen tyttö oli kaksivuotias,  kun atomipommi pudotettiin 6. elokuuta 1945 lähelle hänen kotiaan Hiroshimassa.  Tyttö selvisi  räjähdyksestä, mutta altistui voimakkaalle säteilylle ja sairastui myöhemmin leukemiaan, joka todettiin, kun hän oli 12 vuotias. Sadako joutui sairaalahoitoon ja hänen odotettiin kuolevan vuoden sisällä. Japanilaisen tarinan mukaan toive toteutuu, jos taittelee tuhat paperikurkea. Niinpä tyttö alkoi taitella kurkia. Erään tarinan mukaan Sadako ei päässyt 1000 origamikurjen tavoitteeseensa, vaan ehti saada valmiiksi vasta 644 ennen kuolemaansa. Hänen ystävänsä taittelivat loput puuttuvat ja kaikki 1000 kurkea haudattiin hänen mukanaan.

Vuonna 1958 paljastettiin kaikille atomipommin lapsiuhreille patsas, jossa Sadako  kannattelee kultaista kurkea.  Patsaan jalustassa lukee japaniksi (erittäin vapaasti käännettynä):

 "Tämä on meidän itkumme. Tämä on meidän rukouksemme: Toiveemme on rauha maailmalle."

Edelleen koululaiset eri puolilla Japania taittelevat paperikurkia ja tuovat ne Sadakon muistomerkille maailman rauhan toivossa. Kurki on pitkäikäisyyden symboli Japanissa. Sadako on jäänyt elämään tarinoissa japanilaisten lasten sankarina.
 

                                           * * * * * * * * * *

Iltapäivällä lähdimme Hiroshiman lähellä sijaitsevalle viehättävälle Miyajiman saarelle. Matka saarelle tehtiin lautalla (Rail passi taas tarpeeseen).  Saarella sijaitsee yksi UNESCOn maailmanperintökohteeksi valittu Itsukushiman shintolaistemppeli ja yksi Japanin kolmesta kuuluisimmasta nähtävyydestä: Miyajiman mahtava, vedestä nouseva portti.


Saarta pidettiin muinoin niin pyhänä, että tavallisella ihmisellä ei ollut sinne pääsyä. Siksi temppeli rakennettiin veden varaan ja sinne matkattiin veneellä mahtavan portin kautta. Laskuveden aikaan paljastuvalla mudalla pääsee halutessaan kävelemään portille.
 

Lautan lähestyessä saarta, sää oli edelleen sateinen, mutta  juuri siksi maisema oli kaunis kuin utuinen kiinalainen maalaus.

Meille näytettiin kokoontumispaikka ja sovittiin tapaamisaika. Sitten joukko hajaantui etsimään ruoka- tai ostospaikkoja lompakon keventämiseksi. Saaren oma herkku, momiji manju on vaahteranlehden muotoinen donitsin tyyppinen leivonnainen, jossa on sisällä erilaisia täytteitä, kuten herkullista paputahnaa tai juusto-, suklaa-,  vanilja- tai pulveriteellä maustettua kreemiä.

Leivonnaisen tuoksu houkuttelee kesyt peurat kerjäämään/ryöväämään turisteilta herkkupaloja jopa melkoisen röyhkeästikin. Eräskin nousi lähellä seisovan naisen olkapäille ahneuksissaan. Minä halusin itse syödä herkkuni ja käänsin peuralle selkäni. Peura oli päättänyt saada jotain syödäkseen ja haukkasi sadetakistani palasen ja rouskutti sitä tyytyväisenä.

Shintolaistemppelistä jatkoimme matkaa köysirata-asemalle. Izumi-sanin perässä kipittäminen jyrkähkössä maastossa oli melkoinen ponnistus. Mainio oppaamme lohdutti meitä, että sateella suurin osa ihmisistä ei jaksa kävellä edes asemalle. Huipulla meillä on riittävästi tilaa, eikä hisseille tarvitse jonottaa pitkiä aikoja.

Vuorelle nousimme kahdella eri gondolihissillä. Ylhäällä olisi ollut mahdollisuus tehdä tunnin kävelyretki vuoren korkeimmalle huipulle. Kauniilla säällä varmaan ihan kokeilemisen arvoinen patikkaretki, mutta päätimme jäädä  kahvilaan pitämään sadetta ja nauttimaan kupillisen kahvia.

Miyajiman saarelta palasimme lautalla ja paikallisjunalla takaisin hotellille hakemaan laukkujamme. Ennen junan saapumista Hiroshiman asemalle, eräs nuori tyttö tuijotti minua pitkään lemmikkikoiran hellyttävä ilme kasvoillaan ja sanoi jotain, jota en ymmärtänyt. Tyttö toisti sanomansa muutamaan kertaan, ja viimein ymmärsin, että hän sanoi bjuutiful ja näytti minua ihailevasti. En todellakaan tuntenut oloani sateen pieksemine hiuksineni kauniiksi, mutta tytön kohteliaisuus sai sisäisen aurinkoni hehkumaan pari päivää. No, joo, kyllä sen muisteleminen vieläkin tuntuu hyvältä :D

Kokopäiväretken jälkeen, illan pimetessä palasimme junalla takaisin kotiin Kiotoon.

Hiroshima ja Miyajima 7. matkapäivä  (27 kuvaa/photos)

 

Aamiaisen jälkeen oli huoneiden luovutus. Edellisenä iltana pakatut matkalaukut jäivät hotellin matkatavarasäilytykseen. Yhden yön yöpymisvarusteet pakattiin käsimatkatavaraan edessä olevaa Hiroshiman matka varten.

Ennen junamatkaa oli koko päivän kiertoajelu Kiotossa. Kävimme maailmankuulussa sorapuutarhassa Ryo-an-ji temppelissä, Nijon linnassa sekä ihmisen elämänkaarta kuvaavassa Daisen-in -zenpuutarhassa.


Ryo-an-ji temppelin kivipuutarhan pelkistetty kauneus inspiroi filosofiseen mietiskelyyn. Tässä puutarhassa ei ole puita vaan rauhallinen vaikutelma on saatu valkoisesta sorasta ja 15 kivestä. Katsojalla on valinnan vapaus miettiä, mitä asetelma kuvaa.

Daisen-in -zenpuutarhassa pääsi vertailemaan edellisen kohteen karesansui-puutarhaa (kivipuutarha). Tässä kivipuutarhassa oli myös puita, pensaita. Puutarha oli kuin kiinalainen maisemamaalaus. Eräässä pikkupuutarhassa keskellä soramerta oli kameliapensas. Kuvitelkaa valkoinen sorameri ja kukkiva kameliapuu!

Kuten muissakin temppelipuutarhoissa, puutarhoja katseltiin kuistilta. Kuljettaessa eteenpäin ilmestyi nurkan takaa uusi puutarha tarinoineen. Kivet kuvasivat vuoria. Valkoisessa soravirrassa aarrelaiva lipuu hiljalleen kohti valtamerta ohi kurkisaaren ja kilpikonnasaaren (pitkän iän symboleja). Virran mukana ui kilpikonna. Päästyään valtamereen se ei olekaan tyytyväinen vaan yrittää uida takaisin elämänvirtaan ja kilpikonnasaarelle saavuttaakseen pitkän iän. Uiminen vastavirtaan on sille kuitenkin mahdotonta. Erittäin vaikuttavaa oli katsoa tätä taideteosta ja kuulla selostus kiviasetelmista, jotka kuvaavat ihmisen elämänkaarta.

Temppelin puutarhassa kuvaaminen oli kielletty, mutta ostin sieltä kauniita kortteja ja kuvakirjan, johon sain kirjantekijämunkin omistuskirjoituksen. Kirjassa on todella korkealuokkaisia kuvia, jotka on kuvattu eri vuodenaikoina. Kuvia katsellessa henki salpautuu ihastuksesta. Omat kuvani ovat kovin vaatimattomia kirjan kuviin verrattuna.


Nijon linna on yksi Kioton historiallisista monumenteista. Ensivaikutelma linnasta ja sen pihapiiristä oli positiivinen, portti ja puutarha, mutta sitten lehtipuhallin kammotus. Silti lehtiä pihalla näkyi enemmän kuin käsityönä siistityissä puutarhoissa. Palatsissa näkee palan Japanin historiaa ja seinämaalauksia, joita minä en tungoksessa onnistunut näkemään. Linnassa on kuuluisa,  erikoisrakenteinen satakielilattia, jonka tarkoituksena oli muinoin varoittaa linnan asukkaita lähestyvistä vierailijoista. Kuvaaminen linnassa oli ehdottomasti kielletty. Tungos ja väsymys varmaan jo vaikutti siihen, että tämä kohde jäi hieman etäiseksi.

Illan suussa lähdimme luotijunalla Hiroshimaan. Hiroshiman asemalta oli muutaman minuutin kävelymatka Hiroshima Grand Intelligent -hotellille. Sänky kutsui uupunutta matkailijaa.

Kioto 6. matkapäivä (53 kuvaa/photos)

 

Hotel New Hankyo Kyoton aamiainen on mahtava. Tarjolla on japanilaista ja länsimaista einettä. Minä otin aina japanilaista ja jätin nakit, pekonit ja sämpylän väliin. Kaikki, mitä suuhuni pistin, maistui hyvältä. Ruokaa oli aina riittävästi, enkä missään vaiheessa tuntenut nälkää, mutta laihduin 10 päivän aikana 2 – 3 kg. Ei paha.

Viidentenä matkapäivänä oli mahdollisuus lähteä omille aktiviteeteille, joten herätys oli hieman myöhemmin kuin muina aamuina. Aamiaiselle mentäessä olikin ruokajono melkoinen, mutta kun ei ollut minnekään kiirettä, mikäpä siinä oli jonottaessa.

Aamiaisen jälkeen menimme hotellia vastapäätä sijaitsevaan Kioton asemarakennukseen, jonka katolta avautuu näkymä Kioton eri osiin.

Tämän päivän kuvasaalis (15 kuvaa) on vaatimaton, koska annoin kamerallekin vapaapäivän ja otin sen mukaan vain aamun kattokeikalle.

Kioto ja sen lähiympäristö on matkailijan paratiisi. Alun pitäen oli tarkoitus lähteä katsomaan erästä linnaa lyhyen junamatkan päässä, mutta ohjelmaan kuului jo niin paljon puutarhoja ja temppeleitä, että päätimme lähteä etsimään Kuopuksen aviopuolisolle tuliaista. Vävy pitää vanhoista kartoista. Edellisenä iltana taidekaupasta olimme saaneet osoitteen, jota lähdimme etsimään. Vanhaa Kioton karttaa ei sillä reissulla löytynyt, mutta hieno puupiirros löytyi tuliaiseksi.

Eräänä toisena päivänä sattumalta törmäsimme mielenkiintoiseen antikvariaattiin, jonka lasivitriinissä oli aivan upea vanha kartta. Se oli hirvittävän kallis, mutta Kuopus sai sieltä käyntikortin (jossa nettiosoite) ja ilmaiseksi luettelon, josta löytyy varsin kattavasti vanhoja karttoja hintoineen.

Kävimme myös eräässä tavaratalossa tutkimusmatkalla. Olin jo kotoa lähtiessä ajatellut, että jos  kohdalle osuu muovipusseja, joista saa ilman pois, niin sellaisia voisin ostaa. Löytyi.

Illalla Katja lähti opastamaan 8 henkilöä vajaan puolen tunnin junamatkan päähän Osakan Spa-World kylpylään (Tennojin asemalta lyhyt kävelymatka), joka auki 24 tuntia vuorokaudessa. Paikka olikin tutustumisen arvoinen. Päivän rasitus tuntui jaloissa, joten hunaja-maitokylpy, suolasauna, suklaa- ja erilaiset lämpimät yrttikylvyt tuntuivat taivaallisen ihanilta. Olisi siellä ollut suomalainenkin sauna, mutta emme ehtineet/viitsineet kokeilla. Kolmen tunnin käynti kylpylässä olisi maksanut n. 27 €, mutta sinä iltana pääsimme tarjoushintaan 10 €:lla.

Japanissa peseydytään ennen kylpemistä. Kylpylöissä kylvetään alasti, joten uimapuku oli matkatavaroissa turhana painona.

Jos olet menossa kylpylään ja sinulla on tatuointeja, kannattaa keskustelle asiasta henkilökunnan kanssa. Tatuoinnin näyttäminen julkisesti voi aiheuttaa paljon negatiivista huomiota. Älä ylläty, jos he kieltävät sinulta pääsyn kylpylään. Tatuoinnit liitetään edelleen Japanin mafiaan, yakuzaan ja siksi niillä on erityinen merkitys japanilaisessa yhteiskunnassa.

Vaikka muinakin päivinä liikuimme paljon, oli kävely ollut suhteellisen verkkaista, joten Kuopuksen askelmittariin ei ollut kertynyt kuin n 7000 askelta/päivä. Vapaapäivänä mittari näytti yli 19000 askelta. Kävellen muuten hahmottaa paikat aivan eri tavoin kuin bussissa istuen. Takseihin ei kannata satavarmasti luottaa. Kerran kysyimme erästä paikkaa, joka oli melkein taksiaseman vieressä. Eivät osanneet neuvoa ja kerran eräs taksi olisi jättänyt asiakkaan 1,5 km päähän, jollei tämä olisi tarkalleen tietänyt, mitä tunnettuja rakennuksia on lähiympäristössä.

 

Aamulla lähdimme koko päivän kiertoajelulle Kiotoon. Kiotossa on valtava määrä temppeleitä puutarhoineen. Kävimme ainakin neljässä temppelipuutarhassa päivän aikana ja jo nyt alkaa mennä nimet ja käsitteet sekaisin. Näköjään kannattaa alkuun kuvata paikan nimi, niin osaa myöhemmin yhdistää oikeat käyntikohteet ja asiat. Huomaan, että on aivan liian haastavaa yrittää yhden käyntikerran jälkeen kuvailla kohteita asiantuntevasti. Yritän sanoa, että kuvauksiani ei kannata ottaa kirjaimellisesti, ne ovat vain oman muistini tukena ja niin, kuin minä olen asiat ymmärtänyt.


Kävelimme noin 2 kilometriä viehättävää joen uomaa mukailevaa Filosofin polkua kohti Ginkakujin-hopeatemppeliä.


Ginkakuji-hopeatemppeliä ei koskaan päällystetty hopealla, joka alunperin oli rakentajan suunnitelmissa. Hän kuoli ennen hankkeen toteutusta.  Hieno paviljonki ja sen upea puutarha sai meidät huokailemaan ihastuksesta. Kovin vaikeaa on päättää, mitä kuvia valitsisi, koska mitään ei raaskisi jättää näyttämättä.


Pääsisäänkäynnille kuljetaan 50 m pitkää pensasaitakujaa. Aita on rakennettu kivistä, bambusta ja cameliapensaista tai pikemminkin cameliapuista. Kukkiessaan aita on varmasti näkemisen arvoinen.


Hiekkameren keskellä oleva kartion muotoinen rakenne on Kogetsudai. On useita teorioita, mitä se kuvaa. Jotkut uskovat, että sen tarkoitus on muistuttaa Fuji-vuorta, toiset taas arvelevat, että sen  tarkoitus on heijastaa jumalallista valoa vierailijoiden sydämiin. Oli miten oli, sanotaan, että kuutamoöinä Kogetsudai valaisee Hopeatemppeliä. Näky on varmasti sykähdyttävä.


Lounas paikallisessa ravintolassa.


Murin-an temppeli ja pieni puutarha.

Nanzenji temppeli ja sen monet puutarhat ja pikkutemppelit on yksi Kioton suosituimmista kohteista. Temppeliin mennessä riisutaan kengät ja ympäröivää puutarhaa katsellaan kuistilta.


Temppelin Hojo -puutarhaa kutsutaan nimellä ”Nuoret tiikerit ylittämässä vettä”. Karesansui puutarhassa (kuiva maisemapuutarha, kivipuutarha, zen-puutarha) sora kuvaa vettä, kivet vuoria tai kuten tässä tapauksessa, ymmärsin kivien kuvaavan tiikereitä, kiinalaisen taulun mallin mukaan.

Päivän päätteeksi oli yhteinen illallinen The Garden Oriental Kyoto-ravintolassa, jossa oli tarjolla länsimainen menu seisovassa pöydässä. Ruoka oli hyvää ja kuvasinkin sen, mutten kehtaa laittaa kuvia näytille. Kun itse sai ammentaa herkkuja lautaselle, niin eipä tullut harmonista kuvaa siitä asetelmasta.


Kioto 4. matkapäivä (82 kuvaa/photos)